20.6.1991

Kanne Tampereen raastuvanoikeudessa

A on Tampereen yliopistolle 1.7.1986 tiedoksi annetun haasteen nojalla raastuvanoikeudessa kertonut, että hän oli toimiessaan Tampereen yliopiston kansanperinteen laitoksen johtajana asettanut laitoksen tiloissa nähtäväksi ja käytettäväksi laajan soitin-, äänite- ja kuvakokoelmansa.

Esineiden yliopistolle lahjoittamisesta tai yliopiston käyttöön saattamisesta ei ollut laadittu asiakirjoja, lukuun ottamatta yhtä lahjanlupauskirjaa, joka oli päivätty 20.4.1979 ja jossa hän oli sitoutunut lahjoittamaan yliopistolle 200 soitinta.

Antaessaan kokoelmansa yliopiston käytettäväksi hän oli edellyttänyt, että kokoelmat säilytetään yhtenä kokonaisuutena ja ettei niitä viedä pois Tampereelta. Hän oli lisäksi asettanut ehdoksi sen, että niin sanotun Haarlan kiinteistön käyttötilat asetetaan kokonaisuudessaan kansanperinteen laitoksen käyttöön ja että hänen kokoelmansa muutoinkin saavat arvoisensa säilytys- ja näyttelytilat.

Hänen jäädessään eläkkeelle vuonna 1981 kansanperinteen laitoksen tiloihin oli jäänyt hänen kokoelminaan yli 700 numeroitua soitinta ja lisäksi numeroimattomia soittimia, äänitteitä noin 5.000 tuntia sekä valokuvia ja negatiiveja yhteensä noin 200.000 kappaletta.

Soittimet hän oli hankkinut omilla varoillaan tai saanut henkilökohtaisina lahjoituksina henkilöiltä, jotka olivat halunneet lahjoittaa soittimiaan hänelle hänen kansanperinteen harrastajana saavuttamansa maineen ja luottamuksen vuoksi turvatakseen siten soittimiensa säilyvyyden. Myös äänite- ja valokuvakokoelmansa hän oli hankkinut omalla kustannuksellaan.

Heti hänen jäätyään eläkkeelle yliopisto oli alkanut suunnitella soitinten siirtoa pois yliopistosta ja kokonaan pois Tampereelta ja Pirkanmaalta. Soitinten siirtoa valmistellessaan yliopisto ei ollut kuullut hänen tahtoaan. Hän oli sen vuoksi tuntenut tulleensa syvästi loukatuksi ja kokenut, ettei hänen mittavaa elämäntyötään arvosteta.

Yliopisto oli vuonna 1986 tehnyt Kaustisen kunnan kanssa sopimuksen, jonka mukaan osa hänen soitinkokoelmastaan siirretään Kaustiselle. Sopimusta oli myös alettu toteuttaa. Soitinkokoelman hajottaminen merkitsi hänen elämäntyönsä täydellistä tuhoamista.

A on korostanut sitä, että omin varoin, välinein ja tarvikkein hankitut kokoelmat eivät olleet voineet tulla yliopiston omaisuudeksi ja ettei sillä seikalla, että kokoelmat olivat olleet yliopiston hallinnassa, ollut omistusoikeuskysymyksen kannalta merkitystä.

A on sen vuoksi vaatinut raastuvanoikeutta vahvistamaan,

1. että hän omisti kansanperinteen laitoksen tiloissa olevat numeroin 1-730 luetteloidut soittimet, lukuun ottamatta eräitä numeroituja soittimia, jotka hän oli yksilöinyt, ja lisäksi mainituissa tiloissa olevat numeroimattomat soittimet, numeroin 1-5001 luetteloidut äänitteet sekä noin 200.000 valokuvaa ja negatiivia käsittävän kuvakokoelman,

2. että hän oli 20.4.1979 päivätyn lahjanlupausasiakirjan tehdessään edellyttänyt, että siinä mainitut soittimet säilyivät Tampereella yhtenä kokoelmana, mitä ehtoa yliopisto ei ollut täyttänyt, ja että lahjoitus oli sen vuoksi peruuntuva.

3. Mikäli katsottaisiin, että omistusoikeus 1 kohdassa mainittuihin kokoelmiin oli siirtynyt yliopistolle, raastuvanoikeuden tuli vahvistaa, että hän oli asettanut kokoelmien luovuttamiselle ehdot, joita yliopisto ei ollut täyttänyt, ja että luovutukset sen vuoksi peruuntuivat, sekä

4. todeta, että yliopisto käyttäytymisellään oli syvästi loukannut häntä ja että kokoelmien luovutukset senkin vuoksi peruuntuivat.

5. Raastuvanoikeuden tuli näin ollen velvoittaa yliopisto luovuttamaan mainitut kokoelmat hänelle ja

6. joka tapauksessa vahvistaa, ettei yliopistolla ollut oikeutta ilman hänen lupaansa siirtää osaakaan kokoelmista pois Tampereelta.

A on lisäksi vaatinut yliopiston velvoittamista korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa.

Vastine

Yliopisto on lausunut, että A oli vuonna 1965 tultuaan nimitetyksi yliopiston kansanperinteen laitoksen johtajaksi lahjoittanut laitokselle eli silloiselle Yhteiskunnalliselle korkeakoululle erilaista keräämäänsä perinneaineistoa, jonka korkeakoulu oli vastaanottanut ja johon lahjoitukseen liittyneet ehdot oli täytetty.

A oli lisäksi vuonna 1979 lahjoittanut yliopiston käsityksen mukaan omasta yksityisestä kokoelmastaan kansanperinteen laitokselle 200 soitinta. Lahjoituksen ehtona oli ollut Haarlan kiinteistön käyttötilojen saaminen kokonaisuudessaan kansanperinteen laitoksen käyttöön, mikä ehto oli toteutunut. Muita ehtoja lahjakirjaan ei ollut sisällytetty.

Virassaan A oli hankkinut esineistöä ja muuta perinneaineistoa yliopiston lukuun. Yliopisto oli vuosikausia hallinnut kokoelmia ja luovuttanut niille laajat säilytystilat sekä suorittanut kokoelmien ylläpidosta huomattavat kustannukset.

A ei enää eläkkeelle jäätyään voinut asettaa aikaisemmasta poikkeavia ehtoja lahjoituksille, jotka hän oli aikoinaan toteuttanut. Virkamiehenä keräämäänsä perinneaineistoon hänellä ei ollut yksityistä oikeutta.

Huomioon ottaen poikkeuksellisen laajat säilytystilat vaativan esineistön ja yliopiston käytettävissä olevat mahdollisuudet, yliopisto oli soitinkokoelman hyväksi tehnyt kaiken, mitä siltä kohtuudella oli voitu edellyttää, eikä yliopisto siten ollut voinut syvästi loukata A:ta.

Yliopisto on vaatinut, että kanne perusteettomana hylätään.

Raastuvanoikeuden päätös 13.10.1987

A:n tultua nimitetyksi 1.3.1965 lukien tuolloin perustetun kansanperinteen laitoksen johtajan virkaan hän oli luovuttanut laitokselle keräämäänsä perinneaineistoa, joka oli käsittänyt 134 kansansoitinta sekä äänitteitä, valokuvanegatiiveja ja käsikirjoituksia.

Tampereen kaupunginvaltuusto, joka oli tehnyt laitoksen perustamiseen liittyvän päätöksen kaupungin sitoutumisesta maksamaan kolmen vuoden ajalta silloiselle Yhteiskunnalliselle korkeakoululle kansanperinteen laitoksen johtajaksi nimitettävän A:n palkkaa vastaavan summan, oli käsitellyt A:n luovuttamaa perinneaineistoa Yhteiskunnalliselle korkeakoululle tapahtuneena lahjoituksena, jollaisena myös korkeakoulu oli aineiston vastaanottanut.

Korkeakoulun vuosikertomuksessa lukuvuodelta 1964-1965 oli todettu A:n luovuttaneen 25 vuoden kuluessa keräämänsä ja Yhteiskunnalliselle korkeakoululle lahjoittamansa käsikirjoituksia, äänitteitä, soittimia ja kojeita sisältävän kokoelman.

Kansanperinteen laitoksen johtosäännön mukaan laitoksen tehtävänä oli tutkimus- ja opetustyötä sekä yleistä kulttuuripalvelua varten kartuttaa ja järjestää alaansa kuuluvaa primaariaineistoa, kuten äänitteitä, kuvastoa, asiakirjoja ja käsikirjoituksia sekä havaintoaineistona palvelevaa esineistöä.

A:n toimiessa kansanperinteen laitoksen johtajana vuodesta 1965 eläkkeelle jäämiseensä 1981 saakka, kolmen vuoden pituista ajanjaksoa lukuun ottamatta, kansanperinteen laitoksen soitin-, äänite- ja kuvakokoelmat olivat vuosien aikana kasvaneet. Kokoelmien lukumääräinen kasvu oli lukuvuosittain todettu kansanperinteen laitoksen toimintakertomuksissa.

A oli laitoksen johtajana jatkanut jo vuosikymmeniä kestänyttä kansanperinteen harrastustaan keräämällä ja myös omilla varoillaan hankkimalla muun perinneaineiston ohessa erilaisia soittimia, joita oli liitetty laitoksen kokoelmiin ja sisällytetty laitoksen toimintakertomuksiin, joiden sisällöstä A oli laitoksen johtajana vastannut.

A oli 20.4.1979 päivätyllä asiakirjalla sitoutunut välittömästi lahjoittamaan kansanperinteen laitoksen kokoelmiin havainto- ja opetusvälineistöksi 200 soitinta, mikäli niin sanotun Haarlan kiinteistön käyttötilat irrotettiin kokonaisuudessaan mainitun laitoksen käyttöön vuoden 1979 kuluessa.

Yliopisto oli ilmoittanut ottavansa lahjoituksen vastaan, mistä se oli kirjallisesti ilmoittanut A:lle 25.5.1979 päivätyllä kirjeellä.

Haarlan kiinteistön tilat olivat vuoden 1979 aikana kokonaisuudessaan vapautuneet kansanperinteen laitoksen käyttöön ja lahjoitukselle asetettu ehto oli siten toteutunut.

Toimintakertomuksesta lukuvuodelta 1979-1980 ilmeni, että laitoksen soitinkokoelmien kartunta sanottuna toimintavuonna oli ollut 414 sointinta ja että laitoksen soitinkokoelmissa oli tuolloin kaikkiaan 730 soitinta.

Eri lukuvuosien toimintakertomuksissa oli lisäksi maininta laitoksen johtajan omassa työhuoneessa havainto- ja opetusvälineinä olleista soittimista, joita oli ollut noin 170 soitinta ja jotka oli erotettu laitoksen kokoelmista.

A:n jäädessä vuonna 1981 eläkkeelle hän ei ollut saattanut yliopiston tietoon, että kansanperinteen laitokselle jäisi säilytettäväksi ja julkisin varoin ylläpidettäväksi hänen yksityisenä omaisuutenaan satoja soittimia käsittävä soitinkokoelma sekä laaja äänite- ja kuvakokoelma. Siinäkään vaiheessa, kun yliopiston hallintovirasto oli 13.12.1983 asettanut työryhmän selvittämään kansanperinteen laitoksen soitinkokoelman tulevaa hoitoa ja sijoittamismahdollisuuksia, mistä työryhmästä A oli tullut tietoiseksi, hän ei ollut työryhmän kokouksessa kuultavanakaan ollessaan tuonut esiin omistusoikeuttaan soitinkokoelmaan. Kysymys omistusoikeudesta oli syntynyt sen jälkeen, kun kokoelman yhtenäisenä säilyttäminen oli sijoituskysymystä selvitettäessä vaarantunut ja sijoituskysymyksestä oli syntynyt erimielisyys.

Kun kysymyksessä oli mittava kokoelma, jota oli vuosikausia säilytetty ja ylläpidetty julkisessa laitoksessa julkisin varoin, A:n olisi siinä tapauksessa, että hän oman käsityksensä mukaan edelleen omisti laitokselle luovuttamansa soittimet ja muun perinneaineiston, vaikka niitä laitoksen vuosikertomuksissa käsiteltiin laitoksen kokoelmina, tullut laitoksen johtajana saattaa tämä oleellinen seikka yliopiston tietoon siitä mahdollisesti aiheutuvia toimenpiteitä varten ja siten korjata yliopiston taholla vallinnut perusteltu käsitys siitä, että laitoksen kokoelmat olivat yliopiston omaisuutta.

A:n luovuttaessa kansanperinteen laitoksen perustamisen yhteydessä vuonna 1965 laitokselle silloin tulleen perinneaineistonsa ja hänen luovuttaessaan 20.4.1979 päivätyllä asiakirjalla yliopistolle asiakirjassa mainitut soittimet, luovutuksia ei voitu tulkita siten, että A olisi pidättänyt omistusoikeuden luovutettuun esineistöön ja aineistoon itsellään.

A:n omat toimenpiteet pitkälti toistakymmentä vuotta kestäneenä aikana kansanperinteen laitoksen johtajana olivat aikaansaaneet sellaisen tosiasiallisen tilan, että hänen laitokselle luovuttamansa muunkin esineistön ja perinneaineiston, johon hän ei ollut pidättänyt omistusoikeuttaan, oli katsottava tulleen yliopiston omaisuudeksi riippumatta siitä, minkä osan esineistöstä A oli hankkinut omilla varoillaan tai itse saanut lahjoituksina taikka mahdollisesti kerännyt virkatyönä.

Oli perusteltua olettaa edellä lausutun vastanneen myös A:n omaa tarkoitusta huomioon ottaen sen, että hänen elämäntehtävänään oli ollut syvällistä kansanperinteen ja kansanmusiikin harrastustaan ja asiantuntemustaan hyväksi käyttäen luoda kansanperinteen laitokselle kansainvälisestikin arvostettu mittava soitinkokoelma, joka olisi mahdollisimman laajan tutkijakunnan käytettävissä ja jonka aikaansaamiseksi A oli ollut henkilökohtaisesti valmis myös rahallisiin uhrauksiin. Tämän tavoitteen toteuttamisessa yksityisellä omistusoikeudella ei ollut ollut merkitystä.

A:n olisi omistusoikeutensa tueksi tullut voida näyttää, että hän oli sopinut yliopiston kanssa nimenomaisesti vain soitinkokoelmansa ja muun perinneaineistonsa säilyttämisestä ja käyttämisestä kansanperinteen laitoksen tiloissa yliopiston sitoutuessa huolehtimaan säilytyksestä ja kokoelmien ylläpidosta aiheutuneista kustannuksista. Hän ei voinut perustaa omistusoikeuttaan pelkästään siihen, että kokoelmia oli kartutettu myös hänen omilla varoillaan ja ettei lahjoitus- eikä muitakaan asiakirjoja, yhtä 20.4.1979 päivättyä asiakirjaa lukuun ottamatta, ollut luovutusten tapahtuessa laadittu eikä luovutuksissa sovellettu lahjoitus- ja testamenttivarojen vastaanottamista ja käyttöä valtion virastoissa ja laitoksissa koskevia valtioneuvoston antamia yleisohjeita.

Asiassa ei ollut näytetty, että kansanperinteen laitoksen kokoelmiin olisi sisällytetty sellaisia A:n hankkimia soittimia, joiden omistusoikeutta olisi oikeudellisesti arvioitava edellä lausutusta poikkeavalla tavalla.

Valtion tilintarkastajien kiinnitettyä kertomuksessaan vuodelta 1982 huomiota kansanperinteen laitoksen yhteyteen sijoitettuun soitinkokoelmaan ja tilintarkastajien katsottua, ettei yliopiston ollut tarkoituksenmukaista huolehtia tällaisen kokoelman ylläpidosta ja sen vaatimasta museotoiminnasta ja että soitinkokoelman luovuttamista erityiselle säätiölle tai yhteisölle olisi kiirehdittävä, yliopiston toimesta oli ryhdytty selvittämään soitinten sijoituskysymystä ja siinä tarkoituksessa otettu yhteyttä Tampereen kaupungin päättäviin elimiin ja lautakuntiin soitinkokoelman säilyttämiseksi yhtenäisenä Tampereella.

Kun Tampereen kaupungilla ei ollut ollut valmiutta edellytettyihin toimenpiteisiin ja monipuolisen soitinkokoelman hoito ja julkinen näytteillä pitäminen yliopiston tarjottavana olevissa nykyisissä olosuhteissa oli sen mielestä ollut puutteellista, yliopisto oli useita eri vaihtoehtoja selvitettyään tehnyt Kaustisen kunnan kanssa sopimuksen soitinten lainaamisesta näyttely- ja tutkimustoimintaa varten kunnalle, joka tunnettuna kansanmusiikkipitäjänä oli yliopiston mielestä täyttänyt soitinkokoelman tulevaisuudelle asetettavat vaatimukset.

Soitinkokoelman säilyttäminen yhtenäisenä mahdollisimman laajan tutkijakunnan käytettävissä oli ollut A:n tarkoitusperänä hänen kartuttaessaan kansanperinteen laitokselle kansainvälisestikin katsoen arvokasta soitinkokoelmaa.

Vaikka kokoelman yhtenäisenä säilyttämistä oli pidettävä myös tutkijoiden kannalta tärkeänä ja tavoiteltavana päämääränä, A ei ollut näyttänyt, että hän olisi asettanut yhtenäisenä säilyttämistä tai kokoelman säilyttämistä Tampereella omia luovutuksiaan koskevaksi nimenomaiseksi ehdoksi, jota yliopiston voitaisiin katsoa toimenpiteillään tietoisesti rikkoneen ja niillä syvästi loukanneen A:ta siten, että luovutukset sen vuoksi olisi peräytettävä. A:n kuuleminen ja hänen mielipiteidensä huomioon ottaminen kokoelman sijoituksesta ja tulevaisuudesta päätettäessä oli sellainen moraaliseksi katsottava velvoite, joka ei ollut oikeudellisin keinoin toteutettavissa.

Raastuvanoikeus on hylännyt kanteen.

Turun hovioikeuden tuomio 27.1.1989

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A valittamalla oli saattanut jutun, on jättänyt asian raastuvanoikeuden päätöksen varaan. A on velvoitettu korvaamaan yliopiston vastauskulut hovioikeudessa 1.200 markalla.

Perustelut

Raastuvanoikeuden päätöksessä olevilla perusteilla ja Tampereen yliopiston tänne toimittamassa soitinluettelossa olevan, A:n allekirjoittaman merkinnän "Lahjoitusten vakuudeksi 31.7.1974" perusteella Korkein oikeus katsoo selvitetyksi, että yliopisto on saanut lahjoituksena A:lta omakseen kaikki soitinluettelossa mainitut, numeroilla 1-302 merkityt soittimet ja lisäksi A:n vuonna 1964 silloisen Yhteiskunnallisen korkeakoulun kansanperinteen laitokselle lahjoittaman perinneaineiston, joka on käsittänyt, paitsi myös edellä mainitussa soitinluettelossa mainitut 134 kansansoitinta, äänitteitä, valokuvanegatiiveja ja käsikirjoituksia.

Edelleen Korkein oikeus raastuvanoikeuden päätöksessä olevilla perusteilla katsoo selvitetyksi, että A on vuonna 1979 lahjoittanut Tampereen yliopistolle 200 soitinta ja että yliopisto on täyttänyt lahjoituksen ehdot.

Toimiessaan vuodesta 1965 sittemmin Tampereen yliopiston kansanperinteen laitoksen johtajana A on jatkanut virkatyönä edellä mainitun aineiston keräämistä. Jutussa esitetty selvitys laitoksen määrärahoista ei tue yliopiston taholta esitettyä väitettä siitä, että näin kerätyn aineiston hankintakustannukset olisi maksettu yliopiston varoista. A on puolestaan selvittänyt, että hän on itse maksanut kansanperinteen laitokselle hankittua aineistoa. Selvittämättä on jäänyt, missä määrin hankinnat vuodesta 1965 vuoteen 1981 on maksettu A:n omilla varoilla ja missä määrin muilla varoilla sekä missä määrin aineistoa on luovutettu lahjaksi A:lle ja missä määrin kansanperinteen laitokselle. Esitetyn selvityksen perusteella Korkein oikeus kuitenkin katsoo, että kanteessa tarkoitetut soittimet ja muu perinneaineisto on huomattavalta osalta A:n maksamaa tai hänelle lahjoitettua.

Keräilytoiminnan tarkoitus on ollut saada perinneaineisto kansanperinteen laitoksen käyttöön tutkittavaksi sekä havainto- ja opetusvälineistöksi. Omistusoikeuteen ei ole kiinnitetty huomiota kun aineistoa on hankittu laitoksen käyttöön ja tätä varten siirretty sinne.

Vastoin A:n kiistämistä ei ole perustetta katsoa, että hän olisi omilla varoillaan ostanut soittimia kansanperinteen laitoksen omistukseen, vaikka soittimilla niiden tieteellisen arvon ohella on saattanut olla huomattava käyttö- ja koristearvo. Kun muusta ei myöskään ole sovittu, A:lla on näin ollen omistajana oikeus yksipuolisestikin määrätä soittimista ja lopettaa niiden käyttö kansanperinteen laitoksessa.

Sitä vastoin muun, myös kansanperinteen laitoksen virkatyönä kerätyn kansanperinteen primaariaineiston, kuten äänitteiden, kuvaston, asiakirjojen ja käsikirjoitusten merkitys ja käyttöarvo rajoittuu melkein yksinomaan kansanperinteen laitoksen tehtävänä olevaan kansan eri perinnemuotojen tutkimukseen. Sen keräämisellä ei siten ole voinut olla muuta tarkoitusta kuin kansanperinteen laitoksen toiminnan edistäminen ja turvaaminen eikä ole perustetta katsoa, että A olisi halunnut pidättää itselleen omistajan rajoittamattoman määräämisvallan myös tähän aineistoon, vaikka se palvelee erityisesti tutkimusta kansanperinteen laitoksessa.

A on myös vaatinut mahdollisten soitinlahjoitustensa peruuttamista, koska Tampereen yliopisto oli syvästi loukannut häntä siirtämällä häntä kuulematta soittimet pois sekä yliopistosta että Tampereen seudulta ja tuhonnut hänen elämäntyönsä hajoittamalla soitinkokoelmaa. Vuonna 1964 ja vuonna 1974 sekä vuonna 1979 tehty lahjoitus on täytetty, kun lahjaesineet on luovutettu kansanperinteen laitokselle. Laissa ei ole säännöstä täytetyn irtaimen omaisuuden lahjan peruuttamisesta lahjoituksen jälkeen syntyneellä perusteella. Korkein oikeus katsoo, että myös tällainen peruuttaminen sinänsä on oikeudellisesti mahdollinen. Ottaen huomioon ne raastuvanoikeuden päätöksessä mainitut seikat, jotka ovat johtaneet soitinlahjojen siirtämiseen pois Tampereelta ja soitinkokoelman hajoittamiseen, nuo toimenpiteet eivät kuitenkaan oikeuta lahjoitusten peruuttamiseen.

A on hävinnyt jutun raastuvanoikeudessa ja hovioikeudessa. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n 1 virkkeestä, sellaisena kuin se oli 29.7.1948 annetussa laissa, ilmenevän oikeusohjeen mukaan hänellä ei ole oikeutta saada korvausta näissä oikeusasteissa olleista oikeudenkäyntikuluistaan. Asian laadun vuoksi A:n on itse kärsittävä oikeudenkäyntikulunsa Korkeimmassa oikeudessa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

Korkein oikeus vahvistaa, että A omistaa muut Tampereen yliopiston kansanperinteen laitoksessa olleet numeroimattomat soittimet ja numeroilla 1-730 merkityt soittimet ja soitinosat, paitsi - A:n 31.7.1974 vahvistamassa Tampereen yliopiston kansanperinteen laitoksen soitinluettelossa mainitut, numeroilla 1-302 merkityt soittimet, - A:n vuonna 1979 kansanperinteen laitokselle lahjoittamat 200 soitinta ja - Tampereen raastuvanoikeudelle 9.9.1986 liitteenä 4/309 annetussa luettelossa mainitut numeroidut ja numeroimattomat soittimet.

Korkein oikeus velvoittaa Tampereen yliopiston luovuttamaan yliopiston hallussa olevat A:n soittimet hänelle. Muilta osin hovioikeuden tuomion lopputulos jää pysyväksi. A:n vaatimus oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta hylätään.